Saturday, March 15, 2008

Anatoliankoira

- laumanvartija Turkista


Anatoliankoira edustaa tuhansia vuosia vanhaa koiratyyppiä, jota edelleen käytetään alkuperämaassaan Turkissa suojelemaan paimenen apuna lampaita ja muuta karjaa susilta ja muilta pedoilta. Se on muotoutunut suurikokoiseksi, vahvaksi ja itsenäiseksi vartiokoiraksi ja se on tottunut viettämään niukkaa elämää lammaslaumojen mukana kesän helteessä ja runsaslumisen talven kovassa pakkasessa. Anatoliankoira työskentelee itsenäisesti ja sillä on luonnollinen vaisto suojella laumaansa ja perhettänsä sekä vierailta että petoeläimiltä. Länsimaissa rotu on tullut tunnetuksi 60-luvun puolenvälin paikkeilla, Amerikassa on muutama tuhat koiraa, joista suurta osaa käytetään työkoirina. Euroopassa on muutamia satoja rekisteröityjä koiria. Afrikassa eri maissa on muutama gepardien suojeluun erikoistunut säätiö, jotka käyttävät anatoliankoiraa laumanvartijan tehtävissä
- esim. Cheetah Outreach

Anatoliankoiran oikeasta nimestä ja hyväksyttävistä väreistä kiistellään maailmanlaajuisesti yhä edelleen. Suomessa noudatetaan FCI:n vahvistamaa rotumääritelmää, minkä mukaan nämä koirat hyväksytään kaikissa väreissään ja myös pitkähköturkkisena, anatoliankoira nimisenä rotuna, eli juuri sellaisena kuin se kotimaassaan työkoirana toimii. Anatolialaisen luonnonmukainen jalostuminen on perustunut työkykyyn kattaen luonteen, terveyden sekä koon. Muilla kuin työkykyyn vaikuttavilla ulkomuotoseikoilla ei ole ollut suurtakaan merkitystä eikä anatolialainen ole juurikaan muuttunut vuosituhansien aikana. Anatoliankoira polveutuu muinaisista molossikoirista kuten myös mastiffit, mutta siihen yhtäläisyydet mastiffien kanssa jäävätkin. Anatolialainen on voimakas- vaan ei raskasrakenteinen, kokoonsa nähden erittäin sulavasti liikkuva koira. Rotumääritelmän mukaan narttujen koko on 71-79 cm/40-55 kg ja urosten 74-81 cm/50-65 kg.
Lis: Valitettavasti rodun nimi ja FCI:n rotumääritelmä muuttui 2018.

Nuori anatoliankoirauros.

Aikuinen anatoliankoiranarttu.

Anatolialaisen ulkomuodossa on tunnusomaista tapa kantaa häntää selän päällä koiran ollessa tarkkaavainen. Mustamaskinen fawn eli kellanruskea on yleisin väritys, resessiivisesti periytyviä usein esiintyviä muita värejä ovat pinto (”kolmivärinen”), valkoinen ja punainen sekä harvinaisempina myös esim brindle ja harmaa. Alueittain saattaa vallita tietty väri, sillä paimenen suuresti arvostamaa vaikkapa valkoista urosta saatetaan käyttää paljonkin.
Turkissa koiria kutsutaan nimellä Coban Köpegi = paimenen koira, sillä nämä koirat eivät paimenna vaan kulkevat lauman edellä ja ympärillä vartioiden sitä. Toisin kuin paimenkoiraa lampaat eivät väistä laumanvartijaa eli suojelijaansa, vaan hakevat siitä turvaa.

Turkkilainen postimerkki vuodelta 1973 - Coban Köpegi.

Muita nimityksiä ovat esimerkiksi Kangal, Karabas (musta pää), Akbas (valkoinen pää), Kars, Malak, Yoruk, jne.

70-luvulla, rodun saadessa vähitellen jalansijaa länsimaissa, ei Turkissa vielä ollut käytössä nimitystä kangal, vaan yleisimmin koiriin viitattiin nimityksellä Coban Köpegi - kuten postimerkkikin osoittaa. Tästä syystä silloiset rodun länsimaiset pioneerit päätyivät käyttämään Turkista tuomistaan koirista nimitystä Anadolu Coban Köpegi - laaja Anatolian tasanko oli ja on edelleen turkkilaisen laumanvartijan ominta aluetta ja sieltä ovat länsimaihin tuodut paimenten työkoirat peräisin. Silloin laadittu anatoliankoiran rotumääritelmä (nyk. esim FCI, AKC) mahdollisti työkoirien monimuotoisuuden vaalimisen myös länsimaisessa ulkonäkökeskeisemmässä koiranjalostuskulttuurissa.

Mitään historiallista viitettä siitä, että olisi ollut olemassa oma erillinen rotunsa nimeltä kangal, ei ole edelleenkään esitetty. Ylempänä kuvassa olevan postimerkin lisäksi päinvastaista todistaa mm. vanha kirja, joka on ensimmäinen turkkilainen julkaisu, missä kerrotaan paimenten koirista tekstein ja kuvin. Huomionarvoista on siis se, että kirjassa ei sanallakaan mainita kangalia. Kirja on julkaistu vuonna 1927 ja sen on kirjoittanut eläinlääketieteen kunniaprofessori Cafer Fahri Dikmen Istanbulin Yliopistosta. Myöhempi julkaisu on vuodelta 1936 ja edelleen siinäkin kerrotaan alkuperäisistä paimenten koirista - Yerli Çoban Köpekleri. Cafer Fahri Dikmenin erikoisalaa olivat Turkin alkuperäiskarja ja siihen myös oleellisesti liittyivät karjan suojeluun käytetyt koirat. Kirjassaan hän kuvaa myös muita koirarotuja terriereistä colliehin ja mastiffeihin, sekä muita eläinlajeja kuten kanoja, vuohia ja lampaita. Seuraavassa linkissä Takas Volkodav -sivustolla on otteita kirjasta käännettynä Ottomaanien turkin kielestä, joka oli käytössä tuohon aikaan.

Yerli Çoban Köpekleri – Native Shepherd Dogs: History & Classification of the dogs of Turkey

Kangalista omana rotunaan alettiin puhumaan vasta 80-luvulla ja pääasiassa länsimaisin voimin, erityisesti amerikkalaisen David Nelsonin ajaessa voimakkaasti turkkilaisten paimenten työkoirien eriyttämistä useaksi erilliseksi roduksi. Kangal on sittemmin kokenut lähes räjähdysmäisen suosion länsimaisella avustuksella tämän päivän Turkissa ja tiukimmillaan kansalliskoiran määritelmä hyväksyy vain pienehköltä alueelta olevat ja tiukasti tietyt värikriteerit täyttävät koirat. Toivottavasti kansallisylpeys ei käy lankeemuksen edellä, sillä valitettavasti monen muun "entisen" työkoirarodun kohdalla on jo nähty mitä ulkonäkökeskeinen jalostus saa aikaan. Toivottavaa olisi, että turkkilaisten laumanvartijoiden eri variaatiot eivät koe samaa kohtaloa eikä kantoja keinotekoisesti kavennettaisi tunnustamalla eri variaatioita erillisiksi virallisiksi roduikseen. Hyväksymällä jalostukseen oikean tyyppiset työkykyiset koirat väreistä välittämättä varmistuu geenipohjan riittävä laajuus ja rodun pitkän tähtäimen terveys.

Tyypillisin (geneettisesti vallitseva) anatoliankoiran väritys.

Valkoiset anatoliankoirat ovat melko yleisiä, erityisesti tietyillä alueilla.

Harvinaisempi punainen väritys. Karvanpituus ja väri periytyvät riippumatta toisistaan, tällä koiralla oli sattumalta kaksi resessiivistä ominaisuutta eli sekä väri että pidempi turkki. Koiran isä oli lyhytkarvainen punainen.

Pinto eli "kolmivärinen" on myös yksi anatoliankoiran harvinaisemmista värityksistä. Lähes kaikki kellanruskeat anatoliankoirat kantavat myös resessiivisiä ominaisuuksia, eli niiden jälkeläisissä voi olla sekä useampaa väriä että karvanpituutta.

Tyypillinen anatoliankoira on erinomainen perhekoira edellyttäen, että olosuhteet - kuten kotikasvatus ja asuinympäristö - ovat kohdallaan. Perhekoirana se on erinomaisen pitkämielinen, sen pinna kestää sekä oman perheen lasten reuhaamiset että myös muut lemmikit. Omassa laumassaan se on hyvin sosiaalinen, mutta dominoivan ja itsenäisen luonteensa takia se ei joka perheen koiraksi sovi ja rotuun kuuluu tiettyjä ominaisuuksia, mitkä väärässä ympäristössä tai puutteellisen kotikasvatuksen myötä aiheuttavat helposti ongelmia. Omalla alueellaan se suhtautuu epäluuloisesti vieraisiin ja suojellessaan omaa laumaansa ja reviiriään se ei epäröi käyttää hampaitaan, mikäli sen selkeää varoitusta ei uskota. Yleisillä paikoilla, näyttelyissä tai eläinlääkärin luona tyypillinen anatoliankoira on yleensä avoin ja suhtautuu lähinnä ystävällisen välinpitämättömästi vieraisiin. Onneksi meillä Suomessa ihmiset osaavat melko hyvin kartoittaa mikä rotu heille sopii ja minkä rodun yhteiskuntakelpoiseksi kasvattamiseen/kouluttamiseen heidän rahkeensa riittävät. Helppo ja kaikille sopiva rotu anatoliankoira ei missään nimessä ole.

Anatoliankoira ei suhtaudu kovin sosiaalisesti vieraisiin koiriin, omalle reviirille tunkeutuva vieras koira yleensä karkoitetaan melko reippain ottein. Yleisillä paikoilla muihin koiriin suhtautumiseen on totuttamisellakin merkityksensä. Jos kasvuaikana ei anatolialaiselle järjestetä mahdollisuuksia kanssakäymiseen muiden koirien kanssa, siitä voi tulla aggressiivinen vieraita koiria kohtaan, pentuaikana tapahtuva sosiaalistaminen on siis suositeltavaa. Siltikään anatolialaisesta ei yleensä ole ns. koirapuistokoiraksi eli kaikkien kaveriksi. Omassa laumassa riippuu paljon esim. koirien iästä ja yksilöllisestä 'statuksesta' eli kuinka kova pyrkimys kullakin yksilöllä on kalifiksi kalifin paikalle, pääsääntöisesti anatolialaisella on kuitenkin suuri pyrkimys ykköskoiraksi. Usein saman ikäiset ja samaa sukupuolta olevat eivät sovi asumaan jatkuvasti yhdessä.

Kaksi urosta eivät aina ole näin sopuisia.

Välillä tunteet useamman koiran laumassa saattavat kuumeta pahastikin, mutta tässä leikitään vielä sulassa sovussa.

Anatoliankoira vartioi omaksi kokemaansa aluetta mielellään ja tosissaan, joten se sopii parhaiten maalle tai väljään asutetulle omakotialueelle. Maalla sille on mahdollista järjestää riittävästi hyvin aidattua tilaa ja siellä se voi toteuttaa vartioimisviettiään aiheuttamatta haittaa tai vaaraa naapurustolle, sillä vartioimiseen kuuluu olennaisena osana esim. haukkuminen. Varsinkin syrjäseuduilla asuvien kannattaa panostaa sosiaalistamiseen pyytämällä vieraita ja sukulaisia kylään sekä kuljettamalla pentua mukana erilaisissa tilaisuuksissa. Myös pentukurssit ovat oiva tilaisuus aloittaa koiran kasvattaminen yhteiskuntakelpoiseksi. Tottelevaisuuskoulutus itsessään ei ole välttämätöntä - mutta tottelevaisuuskurssien myötä voi tutustuttaa koiraa muihin koiriin ja ihmisiin, ja oppia hallitsemaan koiraansa yleisillä paikoilla. Ja myös vahvistaa omaa suhdettaan koiraan, sekä valta- että ystävyyssuhdetta. Sosiaalistaminen ja kotikasvattaminen on aina tärkeää riippumatta anatolialaisen tehtävästä, eli myös työkoiran kanssa. Se ei vähennä koiran vartioimistaipumusta tai -kykyä, mutta parantaa aina hallittavuutta.


Suomessa anatoliankoira toimii lähinnä perhe-/alue- ja laumanvartijan virassa. Jokamiehenoikeus suo suomalaiselle ulkoilijalle suuret liikkumaoikeudet, joten meidän oloissamme ja nykyisen lainsäädäntömme puitteissa anatolialaisen käyttö itsenäisenä työkoirana on vaikeaa. Perhekoiraksi ja piha-alueen vartijaksi on anatoliankoira erittäin luotettava ja sopiva rotu - oikein kasvatettuna ja oikeanlaisessa ympäristössä. Työkoirana käytettäessä, varsinkin asutummilla alueilla, on hyvin aidatut alueet ehdoton välttämättömyys kaikkien turvallisuuden kannalta.

Maalla anatoliankoira saa viettää sille luonnostaan sopivinta elämää.


Rodunomaisessa työssä eli laumanvartijana käyttäminen edellyttää, että tiedostetaan rodun vastuullisuus ja sen vaatima koulutus/kasvatus. Otetaan huomioon jokamiehenoikeus ja muu lainsäädäntö, koskien esim. koirien kiinnipitoa. Maissa, missä laumanvartijarotuja  perinteisesti käytetään, ei tunneta jokamiehenoikeutta. On myös selvitettävä ja ymmärrettävä mitä laumanvartijan työ alkuperäisessä merkityksessään tarkoittaa. Mitä koiralta vaaditaan, ja mitä ominaisuuksia siinä pitäisi/ei saisi olla. Mitä sen opettaminen tai oikeamminkin olemassa olevien ominaisuuksien vahvistaminen sekä huonojen tapojen karsiminen vaikkapa lampaiden, vuohien, hanhien, jne keskellä tarkoittaa.


 Laumanvartijan tärkeimpiä ominaisuuksia on rohkeus ja asenne, suurin arvo koirilla on pelotearvo - useimmiten pedot kääntyvät pois, kun kokevat painostavaa ja aktiivista uhkaa vartiokoirien taholta. Riittävää fyysistä kokoa tarvitaan myös, mutta koko auttaa vain tiettyyn pisteeseen asti, mikäli koiran henkiset ominaisuudet ovat puutteelliset. Eikä "suurin on paras" päde ollenkaan, vaaditaan paljon jäntevyyttä ja ketteryyttä myös, mikäli fyysisiä yhteenottoja petojen kanssa tapahtuu. Ja tapahtuu niitä, välillä voittaa koirat, välillä pedot.

Kertomus aasista, koirasta ja susista: TURKISH SHEPHERD's DOG SAVES DONKEY IN TURKEY

Valitettavan suttuinen kuva, mutta kääpiövuohilaumassani hengailee mukana anatoliankoiran pentu.

Anatoliankoira on melko terve rotu. Maailmalta raportoidaan tavanomaisista suurikokoisia rotuja vaivaavista ongelmista, eli jonkin verran esiintyy lonkkavikoja, muita kasvuhäiriöitä ja vatsalaukun kiertymiä. Suomessa ei suuria ongelmia ole ollut, kuvatut koirat ovat pääasiassa olleet terveitä ja esim. OFA:n tietokannassa on arvioitu lähes 2000 anatoliankoiran lonkkakuvat, niistä ~90% on terveitä. Keskimääräinen elinikä on ollut täällä 11-13 vuotta, maailmalla on jopa 16-vuotiaita yksilöitä. Työkoirien ikä voi loukkaantumisista johtuen jäädä melko alhaiseksi eli allekin kymmenen vuoden.


© Kirsi Mäki
KirametFi @ gmail.com