Friday, May 04, 2012

Laumiksen omistamisesta silloin, kun kaikki ei menekään kuin Strömsössä...

Alim oli keskivertoa huomattavasti tiukempi anatolipoika - itsevarma maailmankuningas, joka ei kuvia kumartanut. Aggressioita löytyi kaikkia mahdollisia lajeja, mitä vaan yhteen koiraan saa mahdutetuksi. Alimia opiskellessa sai täyden oppitunnin niin dominanssiaggressiosta kuin myös resurssi- ja sijaisaggressiostakin. Oman alueen vartioiminenkin oli enemmän kuin tehokasta jo hyvin pienestä pitäen ja oma käsitykseni siitä, kuinka aikaisin totinen vartioiminen alkaa pennussa näkymään, muuttui täysin.

Päädyin Vappupäivänä viemään Alimin lopetettavaksi. Se ei pysynyt enää tarhassa, enkä voinut ottaa sitä riskiä, että se teloisi jonkun pihaan tulijan tai tuossa tiellä kulkijan. Vaikka asummekin melko syrjässä maatilalla, niin esimerkiksi pari viikkoa sitten tässä kävi yhden kaverin lapset Majblommaa myymässä. Olisipa ollut kiva, jos Alim sellaisessa tilanteessa olisi hyörinyt issekseen huseeraamassa pihamme reunoilla.

Jos meillä olisi joku pilipaliporoverkosta tehty tarhantekele, niin voisi syyttää omaa huolimattomuutta/saituutta, mutta kun tarha on tukevaa kaksi metriä korkeaa Multifort-verkkoa ja kunnolla kaivinkoneiden sekä viiden miehen voimin laitettu. Siinä on viimeiset 14 vuotta joka ikinen anatolimme pysynyt, myös ne tulisemmatkin tyypit. Ensimmäiset anatolimme pysyivät matalammassa riistaverkossakin, kunnes tarha ajan myötä täytyi uusia, ja yleensä anatolit pysyvätkin hyvin aidoissa. Alim oli huomaamattani kaivellut takasivustalle useammankin montun ja yhden reunalta saanut verkkoa vähän ylös. Hyvin vähän kyllä, mutta kai se sitten siitä oli mahtunut. No, siitä olisi selvitty kaivamalla maan alle lisää verkkoa. Mutta viimeinen niitti oli se, kun pellolla talon alapuolella oli kaksi kettua ja Alim kuumeni niin, että hyppiessään pääsi kyynärpäidensä varaan verkon päälle. Siitä sitten potki takajaloilla verkosta tukea ja oli tulossa yli, kunnes sain sen putoamaan takaisin tarhan sisäpuolelle. Eli en ole edes varma oliko se ne aiemmat kerrat tullut yli vai ali.

Kun Alim oli kerran keksinyt, että pois pääsee, niin skannailikin sitten intensiivisesti sieltä täältä, että mistäs lähtis. Olisin tietty voinut laittaa sille alta ja päältä katetun elementtibunkkerin, mutta onko se laumiksen elämää... Tai pitää sen kettingissä. Eipä sekään olisi ollut laumiksen elämää. Elämän laatukin merkitsee jotain, eikä vain se, että on elossa.

Kaikenlaisten sen muiden tempausten kanssa olin oppinut elämään (erilaiset aggret, Farhatin telomiset, muulle perheelle aggressiiviset uhittelut, jne), mutta se, että se pääsisi vahingoittamaan mahdollisesti pahastikin jotakuta sivullista... ei ei ei. Ja Alimin kohdalla kyse ei olisi ollut siitä, että JOS jotain tapahtuu vaan KUN jotain tapahtuu. Sen se oli osoittanut jo aiemmin.

En tosiaan muutakaan järkevää ratkaisua keksinyt, mutta ihan järjettömän syyllinen ja petturimainen olo. Ja valtava ikävä Alimia. Jos se olisi ollut minulle itselleni "paha" koira, mutta ei - vaikka Alim ei helppo koira ollut millään lailla, niin mammaa hän kovin rakasti. Alim oli kiihkeä ja tulinen sekä hyvässä että pahassa. Pentuna ja nuorena sen kanssa tiukasti marssijärjestyksistä "keskusteltiin" useampaan otteeseen ja tarkkana sain olla aina, mutta kun keskinäiset sävelet sille selkisivät, oli se enimmäkseen oikein mamman mussukka. Muille sitten kaikkea muuta, eikä se ollutkaan kuin minun käsiteltävissäni. Kaikkien ominaisuuksiensa summana Alim ei tiukemmaksikaan laumanvartijaksi ihan jokapäiväinen ilmiö ollut ja siinä vaiheessa, kun ei enää pysty takaamaan muiden turvallisuutta, on aika tehdä raskaita päätöksiä. Kasvattaja olisi halunnut Alimin takaisin Italiaan, mutta kaikki realiteetit huomioonottaen ymmärsi ratkaisun - vaikka pahalta hänestä, niin kuin meistä muistakin, tietenkin tuntuu nuoren koiran lopettaminen. Vastuun ja tällaisen koiran kierrättäminen ei vaan olisi ollut millään lailla järkevä eikä turvallinenkaan vaihtoehto.

Vituttaa ja surettaa niin, ettei veri kierrä.

2 comments:

marja-riitta said...

Voi jukra, otan osaa. Päätös oli varmaan hirveä tehdä ja raskas toteuttaa.

Unknown said...

Alimin eloa pennusta asti sivusta seuranneena ja kuunnelleena ja livenä tavanneena olen täysin varma, että päätös oli oikea. :( Oikeat päätökset ei todellakaan aina ole helppoja. Ihailtavaa vastuullisuutta omistajalta. Parempi ennen kuin olisi päätynyt iltapulun otsikoihin.